Joskus on onni myös puolella. Kesällä Tampereella oli. Tavoitteet olin jo Topin kanssa luovuttanut, treeniä alla ihan satunnaisia. Topin päätyö oli siirtynyt koulumaailman puolelle täysin. Mieli alkoi kaihota kisoja sen kanssa, joten päätin lähteä ajelemaan Tampereelle ihan vain koirani kanssa.
Kisapaikalla alkoi ykskaks jännittää. Tuttuja ei missään, joten yritin pysyä nahoissani. Hiukan tutulta vaikuttavan koiranomistajan kanssa toisiamme hiukan tsemppasimme ennen starttia.
Lähtö tuotti taas ongelmia, mutta en antanut sen pilata tunnelmaa. Muistan, kuinka koira sujahti kepeille; muistan, kuinka se katsoi minuun aina välillä kysyäkseen suuntaa; muistan, kuinka se pysähtyi puomin kontaktille ihan vinoon. Muuta en muista. Taisin keskittyä, vaikka ei se siltä näytä, kun videota katsoo:
http://tra.kapsi.fi/tamsk-webcam/2016-07-20/topi/
Maalissa en tiennyt tulosta. Olin epävarma enkä uskaltanut riemuita, koska en muistanut enkä edes nähnyt tuomarin käsimerkkejä tms. Topia kuitenkin palkkailin ja kehuin, koska pitkästä aikaa teimme rataa yhdessä. oli KIVAA!
Tuloksia odotellessa ehdin jutella minua tsempanneen naisen kanssa. Sivulauseesta tajusimme ykskaks, missä olimme tavanneet aiemmin; koulukoira -koulutuksessa! Hän oli ollut meitä kouluttamassa siellä! Voihan Maria Maljanen!
Tulokset tulivat vihdoin: NOLLAVOITTO! Kävin lenkillä ja nautiskelin voiton kunniaksi kanttinin herkkuja. Toinen rata muuttui lahjakorteiksi eikä riemullani ollut rajaa. Kotimatka yksin autossa ajamiseen keskittyen oli hiukan tuskallista 😉